Sieluntaito – vastalääkettä sivilisaatiolle

Tämän tekstin onkin tällä kertaa kirjoittanut uusi ystävämme Kaarne Karjalainen.  

”Kerrohan, mitä aiot tehdä ainoalla, villillä ja kallisarvoisella elämälläsi?”

Runoilija Mary Oliverin kysymys pistää miettimään. Jos vastauksen löytäminen tuntuu hankalalta, niin se voi johtua siitä, ettemme tässä kulttuurissa oikein saisi edes miettiä tätä kysymystä. Meidät kasvattanut teollisen sivilisaation kulttuuri tekee kaikkensa, ettemme etsisi vastauksia tähän kysymykseen – tai jos etsimmekin, niin hyväksyttävät vastaukset löytyvät ainoastaan itsemme ulkopuolelta, teollisen sivilisaation kulttuurin tarjoamista valmiista vaihtoehdoista: elämäntavoista, koulutuksista, uravaihtoehdoista. Missään nimessä vastauksia ei saisi etsiä meille osoitetun laatikon ulkopuolelta, valmiiden vaihtoehtojen tuolta puolen, itsestämme, sisältämme: sielustamme.

Ekopsykologi Bill Plotkin tarkastelee esikoisteoksessaan Soulcraft: Crossing into the Mysteries of Nature and Psyche (2003) erästä prosessia, jonka avulla voisimme etsiä väyliä sielumme kohtaamiseen ja elämäntehtävämme hahmottamiseen. Plotkinin lähtökohtana on ajatus, että meillä kullakin on synnyinoikeutena ja velvollisuutena sielu, jonka kanssa meidän tulisi käydä vuoropuhelua tietääksemme, mitä meidän oikein tulisi tehdä elämässä. Alkuperäiskansojen luonnonkulttuurien jäljittelyn sijaan Plotkin pyrkii luomaan teollisesta sivilisaatiosta suoraan eteenpäin pyrkivää, luonnollista, sielukasta ja alkuperäiskulttuureihin sitoutumatonta henkistä kulttuuria. Prosessi on mittava, jopa kunnianhimoinen, mutta ehdottoman tarpeellinen kun vain hetkenkin tarkastelee teollisen kulttuurimme kyseenalaisia aikaansaannoksia.

Plotkinin ekosyvyyspsykologia on tehokasta vastalääkettä teollisen sivilisaation latistavalle, lokeroivalle konekulttuurille, joka pyrkii kaikin tavoin pitämään ihmiset psykologisesti keskenkasvuisina. Miksi näin? Koska vallitseva kulttuurimme on itsessään psykologisesti keskenkasvuinen. Voidakseen jatkaa olemassaoloaan sen on estettävä jäseniään eli meitä ihmisiä kypsymästä psykologiseen aikuisuuteen. Tähän teollinen sivilisaatio pyrkii etenkin tarjoamalla turrukkeita – alkoholia, päihteitä, sokeria, pornoa – ja ”helppoja” eli valmiiksi ohjelmoituja vaihtoehtoja elämän viettämiseksi teollisen sivilisaation määrittelemillä tavoilla. Tulee mieleen se vanha vitsi neuvostojohtajista pysähtyvässä junassa. Kullakin johtajalla oli oma reaktionsa pysähdykseen, joista Leonid Brežnevin reaktio tuntuu tässä sopivimmalta: vedetään verhot kiinni ja hytkytään paikoillaan, jotta tuntuisi kuin juna vielä liikkuisi. Näin ei tarvitse kohdata ikäviä tosiasioita eikä tehdä vaikeita ratkaisuja.

Sieluntaito sipulinkuorintana

Sieluntaidoksi (soulcraft) Plotkin nimittää kehittelemäänsä lähestymistapaa, joka pyrkii huomioimaan sekä villin luonnon että sielumme syvyydet. Sieluntaito koostuu erilaisista harjoitteista, joita tehdään ensisijaisesti yksin luonnontilaisissa ympäristöissä. Mikään tekniikkaopas ei teos kuitenkaan ole, sillä Plotkin tarkastelee unityöskentelyä, näynpyyntiä, piirityöskentelyjä ja muita menetelmiä hahmottelemansa sieluntaidon näkökulmasta. Selkeitä harjoitusohjeita kaipaava joutuu hakemaan niitä muualta, joskin Plotkinilla on muutamia oivallisia havaintoja esimerkiksi unien tulkinnallisista lähtökohdista. Kirjan esittelemät menetelmät voikin käydä läpi kursorisesti, samalla kun pohtii, mitkä menetelmistä puhuttelevat eniten. Nelisen kertaa kirjan lukeneena on ollut kiintoisaa huomata, kuinka eri asiat korostuvat eri lukukerroilla. Kun vielä viime kerralla pidin näynpyytämisen menetelmiä ensiarvoisen tärkeinä, niin tällä lukukerralla tuntui olennaisemmalta pohtia esimerkiksi jäljestyksen ja luonnon aistimisen tekniikoita. Sieluntaito onkin myös eräänlaista sipulin kuorimista, kerros kerrokselta syvemmälle näkemistä.

Plotkinin teksti on sielukasta ja kaunopuheista vuoropuhelua monien eri tasojen välillä. Tekstin päätasoina ovat Plotkinin omat luonto- ja sielukokemukset, hänen oppilaidensa ja kollegoidensa vastaavat kokemukset sekä sielukas runous, esimerkiksi Mary Oliverin, David Whyten ja Rainer Maria Rilken syvälliset säkeet. Tekstiä lukee ilokseen, mikä lienee tarkoituskin: Plotkin on nimittäin kirjoittanut kirjansa paitsi kuvatakseen erään modernin version mytologisesta alamaailman sielunmatkasta, myös edesauttaakseen tällaisen matkan tapahtumista lukijassaan. Teksti on siis melkoinen matka jo itsessään!

Niin tekstin tasolla kuin menetelmienkin kautta sieluntaito pyrkii psykologisessa mielessä varsin syvälliseen prosessiin. Kuten Plotkin ja monet muut ekopsykologit ovat huomauttaneet, psykoterapia pyrkii pääasiassa sopeuttamaan ihmisiä osaksi vallitsevaa yhteiskuntaa, mikä siis tarkoittaa teollisen sivilisaation kulttuuriin sopeuttamista. Sieluntaito taas on sekä keino löytää yksilöllinen sielu kokemusten kautta että tuon sielun yhteisöllinen todeksi elämisen prosessi. Sieluntaito siis tähtää laajamittaiseen kulttuuriseen muutokseen kypsyttämällä yksilöitä psykologiseen täysikasvuisuuteen.

Radikaalia sielukkuutta

Tällaisen ekosyvyyspsykologian radikaalius on juuri sen sielukkuudessa. Raivaamalla tietä kulttuurille, jossa on luonnollista puhua sielusta ilman, että sielukas puhe kuullaan uskonnollisena tai edes ”henkisenä” puheena, Plotkin tekee arvokasta työtä tasapainoisemman kulttuurin puolesta. Plotkin näkeekin sielun (Spirit) ja luonnon (Nature) pohjimmiltaan samana asiana, mutta onnistuu puhumaan asiasta luontevasti ilman uskonnollisia tai lennokkaan henkisiä sanankäänteitä. Tällainen juurevan luonnollinen suhtautuminen henkisyyteen on säilynyt suomen kielessä, sillä aikaisemmin itämerensuomalaisessa kulttuuripiirissä luonto-sanalla on viitattu sekä luonnonympäristöön kaikessa laajuudessaan että ihmisen, eläimen tai jonkin muun olennon tai asian henkisiin ominaisuuksiin; nykysuomessa tämä merkitys on osittain siirtynyt luonne-sanaan.

Tästä päästäänkin henkilökohtaisesti minua mietityttäneeseen seikkaan. Olen nimittäin iloisesti jumittunut itämerensuomalaisten, laajemmin suomensukuisten kansain ylisukupolviseen luontokulttuuriin. Esivanhempamme vaikuttavat tienneen, kuinka elää pohjoisessa luonnossamme jotakuinkin tasapainoisesti. Teollisen sivilisaation jyrättyä alleen vanhemmat kulttuurin muodot meillä on monasti jäljellä vain vanhemman kulttuurin rippeitä, Sammon sirpaleita. Tätä taustaa vasten olen työssäni joutunut pohtimaan, kumpi toimii paremmin: perinteitä ja menneitä sukupolvia lähtökohtaisesti kunnioittava, vanhaa kulttuuria soveltuvin osin palauttava työskentely vaiko suoraan vallitsevan kulttuurin lähtökohdista eteenpäin kurottava malli, jota ekosyvyyspsykologiakin edustaa? Koen näiden työskentelymuotojen tähtäävän samaan asiaan eli teollisen sivilisaation kulttuurista luopumiseen ja luonnollisemman, tasapainoisemman kulttuurin synnyttämiseen / palauttamiseen, tai kenties sellaiseksi kypsymiseen. Tapahtuuko se sitten paremmin ensiksi perinteitä tutkimalla ja vasta sitten eteenpäin suuntaamalla vaiko tosiaan suoraan luonnon ja sielun erämaihin suuntaamalla – siinäpä vasta kysymys, kenties hyvinkin syvempään keskusteluun kutsuva?

Ehkä työskentelyn muodolla ei ole sittenkään niin väliä. Plotkinin hahmotteleman sielu- eli luontokeskeisen ekosyvyyspsykologian tavoitteena nimittäin on, että kunhan riittävän suuri määrä nykyihmisiä on palannut luonnon sielunvirtaan ja tullut maailman tarinan tietoisiksi osallistujiksi, niin teollisista kansakunnista saattaisi kypsyä ekologisesti kestäviä, luonto- ja sielukeskeisiä yhteisöjä, joissa asuvat ihmiset ovat villin luovia, mielikuvituksekkaita, seikkailullisia, suvaitsevaisia, anteliaita, iloisia ja yhteistyökykyisiä ihmistä-suuremman-maailman asukkaita. Tähän tavoitteeseen on perinnetietoisemmankin toimijan helppo yhtyä.

Plotkin, Bill 2003: Soulcraft: Crossing into the Mysteries of Nature and Psyche. Novato: New World Library.

Kaarne Karjalainen, FM, on metsittynyt kulttuurintutkija, luonto- ja eräopas sekä luonnontuntija, joka on löytänyt ekopsykologiasta työkaluja teollisesta sivilisaatiosta toipumiseen.

Vastaa