Dialogisuudesta

Pohjustamme elokuussa alkavan Ekopsykologiadialogit ekologisista kompensaatioista – sarjan ensimmäistä dialogikertaa seuraavilla taustamateriaaleilla

 

Teksti: Timo Järvensivu

Laadukas dialogi on yhdessä ajattelua – yhteisten merkitysten jakamista ja muodostamista. Sen avulla voidaan löytää uusia yhteisiä merkityksiä sekä tutustua toisiin ihmisiin ja rakentaa luottamusta. Dialogin tavoitteena ei ole päätöksenteko eikä ratkaisujen nopea kehittely; päätöksenteon ja nopeiden ratkaisujen tavoittelu voi päinvastoin jopa vaikeuttaa dialogissa tavoiteltavaa ymmärryksen laajentamista. Hyvä dialogi kuitenkin on luonteva osa laajempaa päätöksenteko- ja ratkaisuprosessia siinä vaiheessa, kun halutaan varmistaa että päätökset ja ratkaisut perustuvat laajaan tietämykseen ja yhteiseen ymmärrykseen.

Laadukas dialogi ei synny itsestään. Keskustelu voi joskus nousta dialogin tasolle luonnollisestikin – mutta liian usein keskustelut jäävät hyvistä aikomuksista huolimatta debatin tai löysän ajatustenvaihdon tasolle. Liian usein keskustelijat esittävät omia vain ajatuksiaan eivätkä kuuntele toisten ajatuksia. Dialogissa pyritään syventämään molempia: aktiivista toisten kuuntelua ja myös oman (sisäisen) äänen löytämistä ja rohkeaa käyttöä.

William Isaacs on tutkinut dialogia erilaisissa konteksteissa ja kirjoittanut tutkimustyönsä pohjalta kirjan Dialogi – Yhdessä ajattelemisen taito (2001). Kirjassa kuvataan tiiviisti laadukkaan dialogin lähtökohdat. Laadukkaassa dialogissa:

  1. Kuunnellaan toisia aidosti
  2. Puhutaan suoraan ja selkeästi
  3. Kunnioitetaan toisia ihmisinä (vaikka toisten ajatuksista ja teoista oltaisiinkin eri mieltä)
  4. Pysähdytään tarkastelemaan tilanteita, merkityksiä, oletuksia ja ennakkoluuloja

Näistä neljästä elementistä kolme ensimmäistä tulevat helposti mieleemme, kun haluamme kehittää dialogia. Kuuntelematta muita et voi tietää, mitä he ajattelevat. Puhumatta et voi ilmaista muille omia ajatuksiasi. Kunnioittaminen on perusta luottamukselle, että asioista voidaan puhua ihmiseltä ihmiselle, vaikka asioista oltaisiinkin eri mieltä. Listan neljäs tekijä – pysähtyminen – jää kuitenkin usein vähemmälle huomiolle. Pysähtyminen ei silti ole näistä tekijöistä vähäisin, vaan Isaacsin mukaan kenties tärkein. Pysähtyminen avaa aidon kuuntelun, auttaa puhumaan suoremmin ja selkeämmin, ja edistää keskinäistä kunnioittamista.

Pysähtyminen tarkoittaa tässä ensimmäisten reaktioiden pysäyttämistä sekä niiden tarkastelua ja esille nostamista. Emme voi välttää reaktioita, joita meissä nousee sekä kuunnellessamme että puhuessamme. Reaktiot nousevat totutuista ajattelu- ja toimintatavoista, ennakkoluuloista, tiedostamattomista oletuksista jne. Reaktiot nousevat alitajunnastamme, emmekä voi sulkea niitä pois päältä – alitajunta toimii nimensä mukaisesti tietoisen tajuntamme ulottumattomissa.

Vaikka emme voi kytkeä reaktioitamme pois päältä, voimme kuitenkin (yrittää) pysäyttää reaktion sen noustessa esille ja (yrittää) jättää toimimatta ilman harkintaa pelkän ensireaktion pohjalta. Kun pysäytämme ensireaktiot, voimme tulla niistä tietoisemmiksi. Pysäyttämällä reaktiot voimme huomata ne ja tarkastella niitä lähemmin: ”Mistä tämä reaktioni nousi? Mitä oletuksia, ennakkoluuloja tai totuttuja ajattelutapoja tämä reaktioni edustaa? Miksi reagoin sillä tavalla kuin reagoin?”

Laadukkaassa dialogissa ensireaktiot pysäytetään, mutta niitä ei piiloteta. Ne pysäytetään, niitä arvioidaan ja ne nostetaan esille. Niistä puhutaan ja niihin tutustutaan yhdessä. Ensireaktiot paljastavat keskustelun syvenemistä estäviä ennakko-oletuksia, epäluuloja, jne. Pysäyttämisen tarkoituksena ei siis ole piilotella reaktioita. Päinvastoin, tarkoituksena on nimenomaan tulla niistä tietoisiksi ja käsitellä niitä yhteisesti. Näin mahdollisuus yhteisen ymmärryksen syventämiseen paranee.

Halutessasi katso myös video: Dialogisuus ja dialogisuuden hyödyntäminen (esimerkki: koulumaailma), Timo Järvensivu. Videon pituus on noin 12 minuuttia, josta kannattaa katsoa ensimmäiset 8 minuuttia ja lopussa on lyhyt menetelmäesimerkki rauhanpiipusta. 

https://www.youtube.com/watch?v=qIJxBPPSITc

 

 

 

Ekologisesti ja psyykkisesti vahingollista elämää

Ekopsykologia näkee ihmisen ja luonnon hyvin- ja pahoinvoinnin toisiinsa kietoutuneina. Ympäristömme tuhoutuminen ja puutteellinen yhteys luontoon vaikuttaa hyvinvointiimme. Sama asia toisin päin: kun emme voi hyvin, käyttäydymme ekologisesti tuhoisalla tavalla. 

Ekopsykologit puhuvat turruttamisesta, ”numbing”. David Kidner pitää esimerkiksi (yli)kuluttamista ja viihdettä mekanismeina, joiden avulla pyrimme  lohduttautumaan, unohtamaan ympäristön tuhoutumisen tai kompensoimaan puutteita todellisten tarpeidemme kohtaamisessa ja niihin vastaamisessa. Jatkuva kiire tulee myös mieleen tällaisena mekanismina, jolla tukahdutamme epämääräisen tunteen siitä, ettei kaikki ole hyvin.  

Ympäristökysymysten parissa työskentelevinä näemme ympärillämme tehtävän paljon työtä kestävämmän elämäntyylin edistämiseksi ruoan, energian, liikkumisen ynnä muun saralla. Tutkijat ja päättäjät pähkäilevät esimerkiksi parhaita tapoja ohjata kulutusta kestävämpään suuntaan. Ekopsykologian näkökulmasta ratkaisu kytkeytyy kokonaisvaltaisempaan elämisen ja olemisen tapaan ja lähtee pysähtymisestä olennaisten hyvinvointiimme liittyvien kysymysten äärelle. Miksi minun täytyy tehdä tämä asia tai mennä tuohon paikkaan tai ostaa tuo tavara? Entä jos jättäisin tekemättä, menemättä tai ostamatta? Mitä kehoni ja sieluni sanovat tästä asiasta? Mihin minulla on kiire?

Ekopsykologiasta uusia näkökulmia mielenterveyteen

Ekopsykologit yhdistävät mielenterveyden häiriöt tapaamme elää tällä planeetalla, niin suhteessa itseemme kuin ympäristöömme. Psykoterapeutti Andy Fisher kuvailee henkistä kärsimystä seuraukseksi kroonisesta ei-elämisestämme. Tukahdutamme elintärkeitä osia itsestämme ja energioistamme, ja elämme ylikorostuneesti järjen varassa, laiminlyömällä samalla kehollista kokemista, tunteita ja yhteyttä luontoon niin itsessämme kuin itsemme ulkopuolella. Tutkija David Kidnerin sanoin itse ihmisen olemusta uudelleenmääritellään teolliseen kontekstiin sopivaksi.

Samalla kun kohtelemme itseämme kaltoin, ympäristömme kärsii. Kun luontoympäristömme ei voi hyvin, mekään emme voi hyvin. Yritämme elää ns. normaalia elämää samalla kun joudumme kantamaan mukanamme tietoisuutta siitä, että kotimme ja samalla osa meistä on tuhoutumassa.

Mielenterveyden ongelmat ovat yhä yleisempiä. Esimerkiksi masennus on Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan maailmanlaajuisesti tarkasteltuna jo suurin työkyvyttömyyden aiheuttaja. Kulttuurimme korostaa onnellisuutta ja tuottavuutta, minkä kanssa masennus on kipeässä ristiriidassa. Masennus voi tuntua käsittämättömältä, suorastaan väärältä, kontekstissa jossa kaikki on materiaalisella tasolla hyvin.

Kenties radikaalin ekopsykologian näkökulma auttaa kysymään uusia kysymyksiä masennuksen ja muiden mielenterveyden häiriöiden syistä ja pohtimaan, mitä ne meille kertovat ja minkä pitäisi muuttua perustavanlaatuisesti jotta voisimme kokea olevamme täysin elossa.

Radikaalia ekopsykologiaa

Elämme kaksoiskriisin aikoja. Ympäristömme tuhoutuu. Yhä useammat kokevat mielenterveyden ongelmia, eikä jatkuvan kiireen ja kuluttamisen rituaalein jäsennelty elämä oikein tunnu täyttävän lupauksiaan.

Meitäkin ovat vaivanneet epämääräiset ajatukset täydemmän ihmiselon tarpeesta, rikkinäisestä luontosuhteestamme ja omituisesta elämästä, jonka olemme itsellemme rakentaneet. Ekopsykologia tarttuu näihin kysymyksiin ja on avannut meille uusia näkökulmia mielenterveyteen, nykyiseen elämäntyyliimme ja ympäristönsuojeluun.

Psykoterapeutti Andy Fisher luonnehtii ekopsykologiaa psykologisesti orientoituneeksi ekologiseksi ja poliittiseksi projektiksi, joka tähtää elämää vahvistavaan ja juhlistavaan yhteiskuntaan. Ekopsykologian lähestymistapa irrottautuu yksilökeskeisyydestä ja sitoo hyvinvoinnin kysymykset laajempaan sosiaaliseen, kulttuuriseen ja ekologiseen kontekstiin.

Mikä tämä pelottava radikaali-etuliite tässä sitten on? Andy Fisherin mukaan ekopsykologia on vesittymässä käsitteenä ja hän peräänkuuluttaa syvällisempää lähestymistapaa. Radikaali-sana viittaa juuriin, ”siihen millä on juuret”, ja näin radikaali ekopsykologia tarttuu ihmisen psyyken kehityksen luonnollisiin juuriin ja näiden muistamiseen. Radikaali viittaa myös kriittiseen suhtautumiseen järjestelmiin jotka pyrkivät hallitsemaan luontoa, myös ihmisluontoa.

Luonnon hyvistä vaikutuksista ihmiseen puhutaan jo, ja luontokokemusten rooli mielenterveyden tukemisessa tunnistetaan. Haluamme kuitenkin mennä askeleen pidemmälle. Radikaalin ekopsykologian mukaisesti lähdemme ajatuksesta, että olemme luonnosta tulleita ja asetamme keskiöön ajatuksen, että ihminen ja luonto eivät ole erillisiä.

Tämä herättääkin jo monta kysymystä. Menemmekö kohtaamaan luonnon, tuonne jonnekin tuolla ulkona, vai kohtaisimmeko sen myös itsessämme? Onko luonnon hyvän tekevän vaikutuksen tarkoitus korjata ihmisen pää, jotta hän jaksaisi taas luonnottomassa maailmassa? Miten ympäristömme tuhoutuminen vaikuttaa meihin? Miksi ympäristön suojelu on asia, jonka eteen koemme että meidän pitää kauheasti pinnistellä; että se tapahtuu jotenkin oman hyvinvointimme kustannuksella?

Tämä blogi on yksi osa radikaalin ekopsykologian harrastustamme*. Käsittelemme blogissa edellä esitettyjä ja muita kysymyksiä, ammentaen ekopsykologisesta kirjallisuudesta ja ajan ilmiöistä.

*Käytämme sanaa harrastus, koska emme ole psykologeja tai psykoterapeutteja. Harrastus-sana hartaan tekemisen mielleyhtymineen tuntuu muutenkin sopivalta.