Tekstejä ekopsykologiadialogeista

Projektimme Ekopsykologiadialogit ekologisista kompensaatioista ja luonnonsuojelusta on tullut päätökseensä. 30 ihmistä, kolme upeaa porukkaa, 17 dialogia, jännittävien ajatusten kokeilemista yhdessä. Dialogeja on vaikea sanoin kuvata, mutta tässä tekstikokoelmassa yritän kuvata niiden minuun jättämiä ajatusjälkiä.

Kiitämme Koneen Säätiötä sekä kaikkia dialogiin osallistuneita tämän projektin mahdollistamisesta.

 

Dialogiprojektin taustamateriaalit, osa 1: ekologiset kompensaatiot, ekopsykologia ja dialogisuus

Pohjustamme elokuussa alkavan Ekopsykologiadialogit ekologisista kompensaatioista – sarjan ensimmäistä dialogikertaa seuraavilla taustamateriaaleilla

Ekologiset kompensaatiot radikaalin ekopsykologian näkökulmasta

Teksti: Sini Forssell

Ihmisen toiminta jättää jälkensä. Yhteiskunnan kehityksen, edistyksen ja talouskasvun nimissä rakennamme uusia taloja, teitä, ostoskeskuksia ja teollisuuslaitoksia; louhimme ja hakkaamme luonnon ”resursseja”, patoamme, räjäytämme ja tuhoamme. Ekologisella kompensaatiolla pyritään korvaamaan tällaisten luonnon monimuotoisuudelle tai luontoarvoille aiheuttamaa haittaa kunnostamalla muualla sijaitsevia luontokohteita. Kompensaatiot ovat osa mitigaatiohierarkiaa, jossa pyritään ensisijaisesti välttämään tai minimoimaan luonnon monimuotoisuudelle aiheutuvia vahinkoja ja vasta viimesijaisena keinona tekemään kompensaatioita.

Kompensaatioita pidetään lupaavana luonnonsuojelun työkaluna, mutta niitä kohtaan on esitetty myös kritiikkiä. Keskeinen kysymys on voiko ekologisia systeemejä ymmärtää, hallita saati uudelleenrakentaa tällä tavalla. Biodiversiteettiä ja luontoarvoja on vaikea laskea ja muuntaa vaihdettaviksi yksiköiksi. On esitetty, että vaikka kompensaatioissa on taustalla hyvä pyrkimys, ekologiset ja markkinoiden toimintaan liittyvät realiteetit johtavat käytännössä siihen, että luonnon monimuotoisuudella käytävä kauppa on useammin haitallista kuin hyväksi. Luonnon monimuotoisuuden elementit eivät ole keskenään vaihdeltavissa eikä niiden rikkautta voida tavoittaa kaupankäyntimekanismeissa. Paitsi luonnon monimuotoisuuden laskemisen ja mallintamisen ilmeiset haasteet, tulee vastaan myös arvolatautunut kysymys siitä, mitä laskuihin valitaan ottaa mukaan. Vaikeammin numeraalistettavat arvot uhkaavat tällöin jäädä taustalle, esimerkiksi vanhan metsän arvo.

Ekologisten kompensaatioiden on katsottu myös edustavan kapitalismin ja uusliberalismin luonteeseen kuuluvaa paloittelua, erilleen irrottamista, kaiken elollisen teknistä manageroimista sekä kaiken latistamista abstraktiksi, hiljaiseksi, elottomaksi, ostettavaksi ja myytäväksi. Puhutaan ekofunktionaalisesta luonnosta, konstruktiosta jossa talouskasvu ja terveet ekosysteemit voidaan optimoida ja synkronoida teknisten asiantuntijoiden valvomien interventioiden avulla.

Radikaali ekopsykologia avaa mielenkiintoisia näkökulmia ekologisiin kompensaatioihin. Se haastaa tapamme ajatella luonnosta ja luonnonsuojelusta ja vie ajattelun ihmisen ja luonnon kokonaisvaltaiseen, ei vain materiaaliseen hyvinvointiin. Se rohkaisee tuomaan keskusteluun totutun, yksipuolisesti rationaalisen ajattelun rinnalle myös kokemuksellisempia näkökohtia. Radikaaliin ekopsykologiaan liittyy asioiden huolellinen tarkastelu kaiken tietämyksemme ja kokemuksemme valossa.

Radikaalin ekopsykologian viitekehyksen kautta ekologisiin kompensaatioihin kytkeytyy esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:

  • Ekopsykologian keskiössä on luonnon ja ihmisen yhteys. Ihminen on luonnosta ja luontoa. Miksi siis tuhoamme luontoa? Tuhoaako ihminen luontoa, vai järjestelmä, jota toteutamme? Tuhoaisiko ihmisyydessään täysin kiinni oleva ihminen omaa kotiaan? Miksi kavahdamme luonnon suojelun kustannuksia, kun luonto on ainoa kotimme?
  • Radikaali ekopsykologia on kriittinen niitä systeemejä kohtaan, jotka tuhoavat ja latistavat elämää kaikissa sen muodoissa. Näin ollen edistyksen, teknologian, talouskasvun ja tehokkuuden palvonta tulee kriittisen tarkastelun alle. Näihin liittyy lupauksia, jotka ovat abstrakteja ja tulevaisuuteen suuntautuvia. Tämä kutsuu unohtamaan sen, mitä on nyt ja oikeasti, kokemusperäisen tietämisemme valossa. Radikaali ekopsykologia taas rohkaisee meitä avautumaan sille, mikä on, tässä ja nyt. Voimmekin kysyä, onko edistystä ja kehitystä tapahtunut? Onko ihmisten ja luonnon hyvinvointi lisääntynyt? Onko teknologian lupaus toteutunut?
  • Osaammeko enää ajatella muun kuin talouden tai hyödyn kautta? Onko ihminen omaa etua tavoitteleva ja laskelmoiva, vai onko tämä meille saneltu ajatusmalli joka uusintaa tietynlaista talousjärjestelmää ja ihmis- ja luontosuhdetta? Onko luonto typistynyt “ekosysteemipalveluiksi”?  Mitä muuta kuin talouskeskeistä ajattelua meillä voisi olla? Minkälaisen ajattelun tukahdutamme itsessämme? Miten voisimme saada kosketuksen eri lailla tietämiseen joka sisällämme on?
  • Jäävätkö sosiaaliset ja kulttuuriset arvot ja kokemukset sivuhuomautuksiksi keskustelussa ekologisista kompensaatioista? Saatetaan puhua tiettyjen elinympäristöjen hävittämiseen tai heikentämiseen liittyvistä sosiaalisista riskeistä, mutta ne typistetään usein terveys- tai elinkeinonäkökulmaan, esim. virkistysarvoihin, luontoretkeilyn terveysvaikutuksiin tai luonnosta riippuvien elinkeinojen harjoittamiseen. Radikaalin ekopsykologian kautta esille nousee kysymys ihmisen kiinnittymisestä ja sitoutumisesta tiettyyn paikkaan, maisemaan ja ekologiseen kontekstiin myös psyykkisesti. Miten käsittelemme mahdollisuutta, että yhden paikan luonnon tuhoaminen ja toisaalla toisen paikan kunnostaminen ohittaa tällaisen, mahdollisesti ylisukupolvisen kiinnittymisen paikkaan?
  • Radikaali ekopsykologia nostaa myös esille ekologian tavoin kokonaisvaltaisuuden ja kaiken yhteenkietoutuneisuuden. Tästä näkökulmasta voimme esimerkiksi kysyä, voiko luonnon tuhoutumista ylipäätään kompensoida? Voimmeko tuhota yhtäällä ja kompensoida toisaalla ja säilyttää eheän psyyken? Mistä kumpuaa ihmisen erikoinen kyky etäännyttää itsensä ympäristöstään?
  • Mitä kaikkea ”ekologista kompensaatiota” harjoitamme elämässämme? Kompensoimmeko todellisen ekologisessa kontekstissamme elämisen puutetta ja tuhoutuvan elinympäristömme aiheuttamaa tuskaa erilaisilla turruttamisen mekanismeilla, viihteestä ylikuluttamiseen? Miksi meillä on aina kiire?

 

Lähteet

Büscher, B., Sullivan, S., Neves, K., Igoe, J., & Brockington, D. (2012). Towards a synthesized critique of neoliberal biodiversity conservation. Capitalism nature socialism23(2), 4-30.

Fisher, A. (2013). Radical ecopsychology: Psychology in the service of life. SUNY Press.

Koh, N. S., Hahn, T., & Ituarte-Lima, C. (2017). Safeguards for enhancing ecological compensation in Sweden. Land Use Policy,64, 186-199.

Kovel, J. 2007. The Enemy of Nature. The End of Capitalism Or the End of the World? (2. laitos) London: Zed Books.

Nygren, N.V. (2015) Luontoarvojen kompensointi – ratkaisu suunnittelun umpikujiin? Yhdyskuntasuunnittelu53(3).

Thrift, N. (2005). Knowing capitalism. London: SAGE.

 

 

 

Sieluntaito – vastalääkettä sivilisaatiolle

Tämän tekstin onkin tällä kertaa kirjoittanut uusi ystävämme Kaarne Karjalainen.  

”Kerrohan, mitä aiot tehdä ainoalla, villillä ja kallisarvoisella elämälläsi?”

Runoilija Mary Oliverin kysymys pistää miettimään. Jos vastauksen löytäminen tuntuu hankalalta, niin se voi johtua siitä, ettemme tässä kulttuurissa oikein saisi edes miettiä tätä kysymystä. Meidät kasvattanut teollisen sivilisaation kulttuuri tekee kaikkensa, ettemme etsisi vastauksia tähän kysymykseen – tai jos etsimmekin, niin hyväksyttävät vastaukset löytyvät ainoastaan itsemme ulkopuolelta, teollisen sivilisaation kulttuurin tarjoamista valmiista vaihtoehdoista: elämäntavoista, koulutuksista, uravaihtoehdoista. Missään nimessä vastauksia ei saisi etsiä meille osoitetun laatikon ulkopuolelta, valmiiden vaihtoehtojen tuolta puolen, itsestämme, sisältämme: sielustamme.

Ekopsykologi Bill Plotkin tarkastelee esikoisteoksessaan Soulcraft: Crossing into the Mysteries of Nature and Psyche (2003) erästä prosessia, jonka avulla voisimme etsiä väyliä sielumme kohtaamiseen ja elämäntehtävämme hahmottamiseen. Plotkinin lähtökohtana on ajatus, että meillä kullakin on synnyinoikeutena ja velvollisuutena sielu, jonka kanssa meidän tulisi käydä vuoropuhelua tietääksemme, mitä meidän oikein tulisi tehdä elämässä. Alkuperäiskansojen luonnonkulttuurien jäljittelyn sijaan Plotkin pyrkii luomaan teollisesta sivilisaatiosta suoraan eteenpäin pyrkivää, luonnollista, sielukasta ja alkuperäiskulttuureihin sitoutumatonta henkistä kulttuuria. Prosessi on mittava, jopa kunnianhimoinen, mutta ehdottoman tarpeellinen kun vain hetkenkin tarkastelee teollisen kulttuurimme kyseenalaisia aikaansaannoksia.

Plotkinin ekosyvyyspsykologia on tehokasta vastalääkettä teollisen sivilisaation latistavalle, lokeroivalle konekulttuurille, joka pyrkii kaikin tavoin pitämään ihmiset psykologisesti keskenkasvuisina. Miksi näin? Koska vallitseva kulttuurimme on itsessään psykologisesti keskenkasvuinen. Voidakseen jatkaa olemassaoloaan sen on estettävä jäseniään eli meitä ihmisiä kypsymästä psykologiseen aikuisuuteen. Tähän teollinen sivilisaatio pyrkii etenkin tarjoamalla turrukkeita – alkoholia, päihteitä, sokeria, pornoa – ja ”helppoja” eli valmiiksi ohjelmoituja vaihtoehtoja elämän viettämiseksi teollisen sivilisaation määrittelemillä tavoilla. Tulee mieleen se vanha vitsi neuvostojohtajista pysähtyvässä junassa. Kullakin johtajalla oli oma reaktionsa pysähdykseen, joista Leonid Brežnevin reaktio tuntuu tässä sopivimmalta: vedetään verhot kiinni ja hytkytään paikoillaan, jotta tuntuisi kuin juna vielä liikkuisi. Näin ei tarvitse kohdata ikäviä tosiasioita eikä tehdä vaikeita ratkaisuja.

Sieluntaito sipulinkuorintana

Sieluntaidoksi (soulcraft) Plotkin nimittää kehittelemäänsä lähestymistapaa, joka pyrkii huomioimaan sekä villin luonnon että sielumme syvyydet. Sieluntaito koostuu erilaisista harjoitteista, joita tehdään ensisijaisesti yksin luonnontilaisissa ympäristöissä. Mikään tekniikkaopas ei teos kuitenkaan ole, sillä Plotkin tarkastelee unityöskentelyä, näynpyyntiä, piirityöskentelyjä ja muita menetelmiä hahmottelemansa sieluntaidon näkökulmasta. Selkeitä harjoitusohjeita kaipaava joutuu hakemaan niitä muualta, joskin Plotkinilla on muutamia oivallisia havaintoja esimerkiksi unien tulkinnallisista lähtökohdista. Kirjan esittelemät menetelmät voikin käydä läpi kursorisesti, samalla kun pohtii, mitkä menetelmistä puhuttelevat eniten. Nelisen kertaa kirjan lukeneena on ollut kiintoisaa huomata, kuinka eri asiat korostuvat eri lukukerroilla. Kun vielä viime kerralla pidin näynpyytämisen menetelmiä ensiarvoisen tärkeinä, niin tällä lukukerralla tuntui olennaisemmalta pohtia esimerkiksi jäljestyksen ja luonnon aistimisen tekniikoita. Sieluntaito onkin myös eräänlaista sipulin kuorimista, kerros kerrokselta syvemmälle näkemistä.

Plotkinin teksti on sielukasta ja kaunopuheista vuoropuhelua monien eri tasojen välillä. Tekstin päätasoina ovat Plotkinin omat luonto- ja sielukokemukset, hänen oppilaidensa ja kollegoidensa vastaavat kokemukset sekä sielukas runous, esimerkiksi Mary Oliverin, David Whyten ja Rainer Maria Rilken syvälliset säkeet. Tekstiä lukee ilokseen, mikä lienee tarkoituskin: Plotkin on nimittäin kirjoittanut kirjansa paitsi kuvatakseen erään modernin version mytologisesta alamaailman sielunmatkasta, myös edesauttaakseen tällaisen matkan tapahtumista lukijassaan. Teksti on siis melkoinen matka jo itsessään!

Niin tekstin tasolla kuin menetelmienkin kautta sieluntaito pyrkii psykologisessa mielessä varsin syvälliseen prosessiin. Kuten Plotkin ja monet muut ekopsykologit ovat huomauttaneet, psykoterapia pyrkii pääasiassa sopeuttamaan ihmisiä osaksi vallitsevaa yhteiskuntaa, mikä siis tarkoittaa teollisen sivilisaation kulttuuriin sopeuttamista. Sieluntaito taas on sekä keino löytää yksilöllinen sielu kokemusten kautta että tuon sielun yhteisöllinen todeksi elämisen prosessi. Sieluntaito siis tähtää laajamittaiseen kulttuuriseen muutokseen kypsyttämällä yksilöitä psykologiseen täysikasvuisuuteen.

Radikaalia sielukkuutta

Tällaisen ekosyvyyspsykologian radikaalius on juuri sen sielukkuudessa. Raivaamalla tietä kulttuurille, jossa on luonnollista puhua sielusta ilman, että sielukas puhe kuullaan uskonnollisena tai edes ”henkisenä” puheena, Plotkin tekee arvokasta työtä tasapainoisemman kulttuurin puolesta. Plotkin näkeekin sielun (Spirit) ja luonnon (Nature) pohjimmiltaan samana asiana, mutta onnistuu puhumaan asiasta luontevasti ilman uskonnollisia tai lennokkaan henkisiä sanankäänteitä. Tällainen juurevan luonnollinen suhtautuminen henkisyyteen on säilynyt suomen kielessä, sillä aikaisemmin itämerensuomalaisessa kulttuuripiirissä luonto-sanalla on viitattu sekä luonnonympäristöön kaikessa laajuudessaan että ihmisen, eläimen tai jonkin muun olennon tai asian henkisiin ominaisuuksiin; nykysuomessa tämä merkitys on osittain siirtynyt luonne-sanaan.

Tästä päästäänkin henkilökohtaisesti minua mietityttäneeseen seikkaan. Olen nimittäin iloisesti jumittunut itämerensuomalaisten, laajemmin suomensukuisten kansain ylisukupolviseen luontokulttuuriin. Esivanhempamme vaikuttavat tienneen, kuinka elää pohjoisessa luonnossamme jotakuinkin tasapainoisesti. Teollisen sivilisaation jyrättyä alleen vanhemmat kulttuurin muodot meillä on monasti jäljellä vain vanhemman kulttuurin rippeitä, Sammon sirpaleita. Tätä taustaa vasten olen työssäni joutunut pohtimaan, kumpi toimii paremmin: perinteitä ja menneitä sukupolvia lähtökohtaisesti kunnioittava, vanhaa kulttuuria soveltuvin osin palauttava työskentely vaiko suoraan vallitsevan kulttuurin lähtökohdista eteenpäin kurottava malli, jota ekosyvyyspsykologiakin edustaa? Koen näiden työskentelymuotojen tähtäävän samaan asiaan eli teollisen sivilisaation kulttuurista luopumiseen ja luonnollisemman, tasapainoisemman kulttuurin synnyttämiseen / palauttamiseen, tai kenties sellaiseksi kypsymiseen. Tapahtuuko se sitten paremmin ensiksi perinteitä tutkimalla ja vasta sitten eteenpäin suuntaamalla vaiko tosiaan suoraan luonnon ja sielun erämaihin suuntaamalla – siinäpä vasta kysymys, kenties hyvinkin syvempään keskusteluun kutsuva?

Ehkä työskentelyn muodolla ei ole sittenkään niin väliä. Plotkinin hahmotteleman sielu- eli luontokeskeisen ekosyvyyspsykologian tavoitteena nimittäin on, että kunhan riittävän suuri määrä nykyihmisiä on palannut luonnon sielunvirtaan ja tullut maailman tarinan tietoisiksi osallistujiksi, niin teollisista kansakunnista saattaisi kypsyä ekologisesti kestäviä, luonto- ja sielukeskeisiä yhteisöjä, joissa asuvat ihmiset ovat villin luovia, mielikuvituksekkaita, seikkailullisia, suvaitsevaisia, anteliaita, iloisia ja yhteistyökykyisiä ihmistä-suuremman-maailman asukkaita. Tähän tavoitteeseen on perinnetietoisemmankin toimijan helppo yhtyä.

Plotkin, Bill 2003: Soulcraft: Crossing into the Mysteries of Nature and Psyche. Novato: New World Library.

Kaarne Karjalainen, FM, on metsittynyt kulttuurintutkija, luonto- ja eräopas sekä luonnontuntija, joka on löytänyt ekopsykologiasta työkaluja teollisesta sivilisaatiosta toipumiseen.

Kauppatieteilijät ekopsykologian jäljillä

Olemme taustaltamme kauppatietelijöitä, emme psykologeja emmekä ekologeja. Miksi olemme päätyneet perustamaan juuri ekopsykologisia näkökulmia käsittelevän blogin?

Tahoillamme olemme molemmat tutkineet talous- ja yhteiskuntajärjestelmän kestävyyttä – so. kestämättömyyttä. Tämä tutkimustyö ja myös osallistumisemme moniin kestävää hyvinvointia käsitteleviin poliittisiin ja filosofisiin keskusteluihin ovat johdatelleet meidät jakomielitautisten paradoksien jäljille:

Kansantalouden tasolla talouskasvua pidetään lähes yksinomaan positiivisena ilmiönä, mutta miksi talouskasvun myötä ekologiset tuhot vain jatkuvasti syvenevät ja mielenterveysongelmat leviävät ”hyvinvoivan” kansan parissa epidemian tavoin? Aineellinen hyvinvointimme voi olla ennennäkemätöntä, mutta olemmeko mieleltämme terveitä?

Organisoituessamme esimerkiksi yrityksinä, järjestöinä, tutkimus- ja koulutuslaitoksina ja vaikkapa poliittisina puolueina tiedämme, että toimintamme tulisi olla ”kestävää”. Miksi kuitenkin jatkuvasti käy niin, että organisaation välineelliset tavoitteet – voitontavoittelu, tämän tai tuon asian lobbaus, tutkimusrahoitus, koulutusohjelmien sisällöt, äänestäjien kosiskelu – alkavat ohjata toimintaamme ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden sijasta?

Yksilötasolla kaipaamme työtä, jossa saamme toteuttaa itseämme samalla kun ansaitsemme elantoamme. Kaipaamme ihmissuhteita, joissa meitä arvostetaan ihmisinä, sellaisina kuin olemme. Kaipaamme elämää. Mistä kuitenkin johtuu, että ravitsevan elämän hetket työelämässä, ihmissuhteissa ja elämässä ylipäänsä ovat ohikiitäviä hetkiä, enemmän poikkeus kuin sääntö?

Näiden paradoksien käsittelyyn löytyy taloustieteistäkin viitekehyksiä. Esimerkiksi ekologinen taloustiede tarkastelee taloutta osana ekologista ja sosiaalista ympäristöään. Taloustieteissä on myös tunnustettu ihmispsykologia talouden yhtenä ajurina. Taloustieteessä yleisesti käytettyjen tutkimusmenetelmien taipumuksena on kuitenkin käsitellä ihmistä mekanistisesti ja redusoida ihmiset irralleen ekologisesta ja sosiaalisesta kontekstistaan. Jäljelle jää pirstaloitunut ymmärrys terveestä yhteiskunnallisesta kehityksestä.

Etsintämme johtivat meidät lopulta – ensin Sinin, ja Sinin kautta myös Timon – ekopsykologisen kirjallisuuden äärelle. Ekopsykologiasta löysimme useita lupaavia näkökulmia kohtaamiemme paradoksien käsittelyyn.