Päätöstilaisuus: Ekopsykologiadialogit ekologisista kompensaatioista ja luonnonsuojelusta

Kutsu

Ekopsykologia? Dialogisuus? Ekologiset kompensaatiot ja luonnonsuojelu? Tule mukaan oppimaan yhdessä ja keskustelemaan!

Tervetuloa Koneen Säätiön rahoittaman Ekopsykologiadialogit ekologisista kompensaatioista ja luonnonsuojelusta -projektin lopputapahtumaan 24.1.2019 klo 8.45-12.15. Mukaan mahtuu 25 osallistujaa. Paikka: Arkadia International Bookshop, Nervanderinkatu 11, Helsinki.

Tilaisuus on tarkoitettu kaikille kiinnostuneille. Tule mukaan!

Ilmoittautuminen: https://goo.gl/forms/NJonro1HhDeJbf803

Tilaisuus alkaa aamiaistarjoilulla klo 8.45 alkaen, ohjelma alkaa klo 9.15 ja tilaisuus päättyy klo 12.15. Ohjelmassa on alkuun lyhyet alustukset projektin teemoihin. Alustusten jälkeen käymme ryhmissä ohjattua dialogia.

Alustukset: ekopsykologia, dialogisuus, ekologiset kompensaatiot ja luonnonsuojelu

  • Sini Forssell ja Timo Järvensivu, projektin toteuttajat
  • Nina V. Nygren, ympäristöpolitiikan yliopistonlehtori ja kompensaatiotutkija, Tampereen yliopisto
  • Irma Heiskanen, suomalaisen ekopsykologian uranuurtaja

Dialogit ryhmissä

Alustusten pohjalta käymme ryhmissä ohjattua dialogia, johon kaikkien tapahtumaan osallistuvien toivotaan osallistuvan. Keskustelemme alustusten herättämistä ajatuksista ja kysymyksistä. Samalla tutustumme käytännössä dialogisuuden perustaitoihin: pysähtymiseen, kuuntelemiseen ja oman ajattelun aukipuhumiseen.

Ilmoittaudu heti ja varmista paikkasi! 

https://goo.gl/forms/NJonro1HhDeJbf803

Dialogiprojektin taustamateriaalit, osa 1: ekologiset kompensaatiot, ekopsykologia ja dialogisuus

Pohjustamme elokuussa alkavan Ekopsykologiadialogit ekologisista kompensaatioista – sarjan ensimmäistä dialogikertaa seuraavilla taustamateriaaleilla

Ekologiset kompensaatiot radikaalin ekopsykologian näkökulmasta

Teksti: Sini Forssell

Ihmisen toiminta jättää jälkensä. Yhteiskunnan kehityksen, edistyksen ja talouskasvun nimissä rakennamme uusia taloja, teitä, ostoskeskuksia ja teollisuuslaitoksia; louhimme ja hakkaamme luonnon ”resursseja”, patoamme, räjäytämme ja tuhoamme. Ekologisella kompensaatiolla pyritään korvaamaan tällaisten luonnon monimuotoisuudelle tai luontoarvoille aiheuttamaa haittaa kunnostamalla muualla sijaitsevia luontokohteita. Kompensaatiot ovat osa mitigaatiohierarkiaa, jossa pyritään ensisijaisesti välttämään tai minimoimaan luonnon monimuotoisuudelle aiheutuvia vahinkoja ja vasta viimesijaisena keinona tekemään kompensaatioita.

Kompensaatioita pidetään lupaavana luonnonsuojelun työkaluna, mutta niitä kohtaan on esitetty myös kritiikkiä. Keskeinen kysymys on voiko ekologisia systeemejä ymmärtää, hallita saati uudelleenrakentaa tällä tavalla. Biodiversiteettiä ja luontoarvoja on vaikea laskea ja muuntaa vaihdettaviksi yksiköiksi. On esitetty, että vaikka kompensaatioissa on taustalla hyvä pyrkimys, ekologiset ja markkinoiden toimintaan liittyvät realiteetit johtavat käytännössä siihen, että luonnon monimuotoisuudella käytävä kauppa on useammin haitallista kuin hyväksi. Luonnon monimuotoisuuden elementit eivät ole keskenään vaihdeltavissa eikä niiden rikkautta voida tavoittaa kaupankäyntimekanismeissa. Paitsi luonnon monimuotoisuuden laskemisen ja mallintamisen ilmeiset haasteet, tulee vastaan myös arvolatautunut kysymys siitä, mitä laskuihin valitaan ottaa mukaan. Vaikeammin numeraalistettavat arvot uhkaavat tällöin jäädä taustalle, esimerkiksi vanhan metsän arvo.

Ekologisten kompensaatioiden on katsottu myös edustavan kapitalismin ja uusliberalismin luonteeseen kuuluvaa paloittelua, erilleen irrottamista, kaiken elollisen teknistä manageroimista sekä kaiken latistamista abstraktiksi, hiljaiseksi, elottomaksi, ostettavaksi ja myytäväksi. Puhutaan ekofunktionaalisesta luonnosta, konstruktiosta jossa talouskasvu ja terveet ekosysteemit voidaan optimoida ja synkronoida teknisten asiantuntijoiden valvomien interventioiden avulla.

Radikaali ekopsykologia avaa mielenkiintoisia näkökulmia ekologisiin kompensaatioihin. Se haastaa tapamme ajatella luonnosta ja luonnonsuojelusta ja vie ajattelun ihmisen ja luonnon kokonaisvaltaiseen, ei vain materiaaliseen hyvinvointiin. Se rohkaisee tuomaan keskusteluun totutun, yksipuolisesti rationaalisen ajattelun rinnalle myös kokemuksellisempia näkökohtia. Radikaaliin ekopsykologiaan liittyy asioiden huolellinen tarkastelu kaiken tietämyksemme ja kokemuksemme valossa.

Radikaalin ekopsykologian viitekehyksen kautta ekologisiin kompensaatioihin kytkeytyy esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:

  • Ekopsykologian keskiössä on luonnon ja ihmisen yhteys. Ihminen on luonnosta ja luontoa. Miksi siis tuhoamme luontoa? Tuhoaako ihminen luontoa, vai järjestelmä, jota toteutamme? Tuhoaisiko ihmisyydessään täysin kiinni oleva ihminen omaa kotiaan? Miksi kavahdamme luonnon suojelun kustannuksia, kun luonto on ainoa kotimme?
  • Radikaali ekopsykologia on kriittinen niitä systeemejä kohtaan, jotka tuhoavat ja latistavat elämää kaikissa sen muodoissa. Näin ollen edistyksen, teknologian, talouskasvun ja tehokkuuden palvonta tulee kriittisen tarkastelun alle. Näihin liittyy lupauksia, jotka ovat abstrakteja ja tulevaisuuteen suuntautuvia. Tämä kutsuu unohtamaan sen, mitä on nyt ja oikeasti, kokemusperäisen tietämisemme valossa. Radikaali ekopsykologia taas rohkaisee meitä avautumaan sille, mikä on, tässä ja nyt. Voimmekin kysyä, onko edistystä ja kehitystä tapahtunut? Onko ihmisten ja luonnon hyvinvointi lisääntynyt? Onko teknologian lupaus toteutunut?
  • Osaammeko enää ajatella muun kuin talouden tai hyödyn kautta? Onko ihminen omaa etua tavoitteleva ja laskelmoiva, vai onko tämä meille saneltu ajatusmalli joka uusintaa tietynlaista talousjärjestelmää ja ihmis- ja luontosuhdetta? Onko luonto typistynyt “ekosysteemipalveluiksi”?  Mitä muuta kuin talouskeskeistä ajattelua meillä voisi olla? Minkälaisen ajattelun tukahdutamme itsessämme? Miten voisimme saada kosketuksen eri lailla tietämiseen joka sisällämme on?
  • Jäävätkö sosiaaliset ja kulttuuriset arvot ja kokemukset sivuhuomautuksiksi keskustelussa ekologisista kompensaatioista? Saatetaan puhua tiettyjen elinympäristöjen hävittämiseen tai heikentämiseen liittyvistä sosiaalisista riskeistä, mutta ne typistetään usein terveys- tai elinkeinonäkökulmaan, esim. virkistysarvoihin, luontoretkeilyn terveysvaikutuksiin tai luonnosta riippuvien elinkeinojen harjoittamiseen. Radikaalin ekopsykologian kautta esille nousee kysymys ihmisen kiinnittymisestä ja sitoutumisesta tiettyyn paikkaan, maisemaan ja ekologiseen kontekstiin myös psyykkisesti. Miten käsittelemme mahdollisuutta, että yhden paikan luonnon tuhoaminen ja toisaalla toisen paikan kunnostaminen ohittaa tällaisen, mahdollisesti ylisukupolvisen kiinnittymisen paikkaan?
  • Radikaali ekopsykologia nostaa myös esille ekologian tavoin kokonaisvaltaisuuden ja kaiken yhteenkietoutuneisuuden. Tästä näkökulmasta voimme esimerkiksi kysyä, voiko luonnon tuhoutumista ylipäätään kompensoida? Voimmeko tuhota yhtäällä ja kompensoida toisaalla ja säilyttää eheän psyyken? Mistä kumpuaa ihmisen erikoinen kyky etäännyttää itsensä ympäristöstään?
  • Mitä kaikkea ”ekologista kompensaatiota” harjoitamme elämässämme? Kompensoimmeko todellisen ekologisessa kontekstissamme elämisen puutetta ja tuhoutuvan elinympäristömme aiheuttamaa tuskaa erilaisilla turruttamisen mekanismeilla, viihteestä ylikuluttamiseen? Miksi meillä on aina kiire?

 

Lähteet

Büscher, B., Sullivan, S., Neves, K., Igoe, J., & Brockington, D. (2012). Towards a synthesized critique of neoliberal biodiversity conservation. Capitalism nature socialism23(2), 4-30.

Fisher, A. (2013). Radical ecopsychology: Psychology in the service of life. SUNY Press.

Koh, N. S., Hahn, T., & Ituarte-Lima, C. (2017). Safeguards for enhancing ecological compensation in Sweden. Land Use Policy,64, 186-199.

Kovel, J. 2007. The Enemy of Nature. The End of Capitalism Or the End of the World? (2. laitos) London: Zed Books.

Nygren, N.V. (2015) Luontoarvojen kompensointi – ratkaisu suunnittelun umpikujiin? Yhdyskuntasuunnittelu53(3).

Thrift, N. (2005). Knowing capitalism. London: SAGE.

 

 

 

Dialogisuudesta

Pohjustamme elokuussa alkavan Ekopsykologiadialogit ekologisista kompensaatioista – sarjan ensimmäistä dialogikertaa seuraavilla taustamateriaaleilla

 

Teksti: Timo Järvensivu

Laadukas dialogi on yhdessä ajattelua – yhteisten merkitysten jakamista ja muodostamista. Sen avulla voidaan löytää uusia yhteisiä merkityksiä sekä tutustua toisiin ihmisiin ja rakentaa luottamusta. Dialogin tavoitteena ei ole päätöksenteko eikä ratkaisujen nopea kehittely; päätöksenteon ja nopeiden ratkaisujen tavoittelu voi päinvastoin jopa vaikeuttaa dialogissa tavoiteltavaa ymmärryksen laajentamista. Hyvä dialogi kuitenkin on luonteva osa laajempaa päätöksenteko- ja ratkaisuprosessia siinä vaiheessa, kun halutaan varmistaa että päätökset ja ratkaisut perustuvat laajaan tietämykseen ja yhteiseen ymmärrykseen.

Laadukas dialogi ei synny itsestään. Keskustelu voi joskus nousta dialogin tasolle luonnollisestikin – mutta liian usein keskustelut jäävät hyvistä aikomuksista huolimatta debatin tai löysän ajatustenvaihdon tasolle. Liian usein keskustelijat esittävät omia vain ajatuksiaan eivätkä kuuntele toisten ajatuksia. Dialogissa pyritään syventämään molempia: aktiivista toisten kuuntelua ja myös oman (sisäisen) äänen löytämistä ja rohkeaa käyttöä.

William Isaacs on tutkinut dialogia erilaisissa konteksteissa ja kirjoittanut tutkimustyönsä pohjalta kirjan Dialogi – Yhdessä ajattelemisen taito (2001). Kirjassa kuvataan tiiviisti laadukkaan dialogin lähtökohdat. Laadukkaassa dialogissa:

  1. Kuunnellaan toisia aidosti
  2. Puhutaan suoraan ja selkeästi
  3. Kunnioitetaan toisia ihmisinä (vaikka toisten ajatuksista ja teoista oltaisiinkin eri mieltä)
  4. Pysähdytään tarkastelemaan tilanteita, merkityksiä, oletuksia ja ennakkoluuloja

Näistä neljästä elementistä kolme ensimmäistä tulevat helposti mieleemme, kun haluamme kehittää dialogia. Kuuntelematta muita et voi tietää, mitä he ajattelevat. Puhumatta et voi ilmaista muille omia ajatuksiasi. Kunnioittaminen on perusta luottamukselle, että asioista voidaan puhua ihmiseltä ihmiselle, vaikka asioista oltaisiinkin eri mieltä. Listan neljäs tekijä – pysähtyminen – jää kuitenkin usein vähemmälle huomiolle. Pysähtyminen ei silti ole näistä tekijöistä vähäisin, vaan Isaacsin mukaan kenties tärkein. Pysähtyminen avaa aidon kuuntelun, auttaa puhumaan suoremmin ja selkeämmin, ja edistää keskinäistä kunnioittamista.

Pysähtyminen tarkoittaa tässä ensimmäisten reaktioiden pysäyttämistä sekä niiden tarkastelua ja esille nostamista. Emme voi välttää reaktioita, joita meissä nousee sekä kuunnellessamme että puhuessamme. Reaktiot nousevat totutuista ajattelu- ja toimintatavoista, ennakkoluuloista, tiedostamattomista oletuksista jne. Reaktiot nousevat alitajunnastamme, emmekä voi sulkea niitä pois päältä – alitajunta toimii nimensä mukaisesti tietoisen tajuntamme ulottumattomissa.

Vaikka emme voi kytkeä reaktioitamme pois päältä, voimme kuitenkin (yrittää) pysäyttää reaktion sen noustessa esille ja (yrittää) jättää toimimatta ilman harkintaa pelkän ensireaktion pohjalta. Kun pysäytämme ensireaktiot, voimme tulla niistä tietoisemmiksi. Pysäyttämällä reaktiot voimme huomata ne ja tarkastella niitä lähemmin: ”Mistä tämä reaktioni nousi? Mitä oletuksia, ennakkoluuloja tai totuttuja ajattelutapoja tämä reaktioni edustaa? Miksi reagoin sillä tavalla kuin reagoin?”

Laadukkaassa dialogissa ensireaktiot pysäytetään, mutta niitä ei piiloteta. Ne pysäytetään, niitä arvioidaan ja ne nostetaan esille. Niistä puhutaan ja niihin tutustutaan yhdessä. Ensireaktiot paljastavat keskustelun syvenemistä estäviä ennakko-oletuksia, epäluuloja, jne. Pysäyttämisen tarkoituksena ei siis ole piilotella reaktioita. Päinvastoin, tarkoituksena on nimenomaan tulla niistä tietoisiksi ja käsitellä niitä yhteisesti. Näin mahdollisuus yhteisen ymmärryksen syventämiseen paranee.

Halutessasi katso myös video: Dialogisuus ja dialogisuuden hyödyntäminen (esimerkki: koulumaailma), Timo Järvensivu. Videon pituus on noin 12 minuuttia, josta kannattaa katsoa ensimmäiset 8 minuuttia ja lopussa on lyhyt menetelmäesimerkki rauhanpiipusta. 

https://www.youtube.com/watch?v=qIJxBPPSITc

 

 

 

Alkava projektimme: Ekopsykologiadialogit ekologisista kompensaatioista ja luonnonsuojelusta

Aloitamme keväällä 2018 Koneen Säätiön rahoittaman dialogiprojektin, jossa tarkastelemme ekologisia kompensaatioita ja myös ympäristönsuojelua laajemmin, tutkien näitä ilmiöitä yhdessä radikaalin ekopsykologian näkökulmasta. Dialogisarjassa pyrimme laajentamaan ymmärrystämme ihmisen ja luonnon suhteesta ja ihmisen tavoitteista radikaalin ekopsykologian viitekehyksen avulla ja yhdessä ajattelun menetelmin. Samalla luomme yhteyksiä, etsimme pintakuohujen alta yhteistä näkemystä ja pysähdymme ajattelemaan (sisäisen ja ulkoisen) luontomme tilaa.

Mikäli kiinnostuit projektista, ole meihin yhteydessä (timo@jarvensivu.fi, 050-5605487). Projektiin liittyvät dialogit pidetään syksyllä 2018 ja nyt kevään aikana kartoitamme mahdollisia dialogien osallistujia.

Ihmisen toiminta jättää jälkensä. Yhteiskunnan kehityksen, edistyksen ja talouskasvun nimissä rakennamme uusia taloja, teitä, ostoskeskuksia ja teollisuuslaitoksia; louhimme ja hakkaamme luonnon ”resursseja”, patoamme, räjäytämme ja tuhoamme. Ekologisilla kompensaatioilla pyritään korvaamaan tällaisten luonnon monimuotoisuudelle tai luontoarvoille aiheuttamaa haittaa esimerkiksi kunnostamalla muualla sijaitsevia luontokohteita. Ekologisia kompensaatiota on kuitenkin myös kritisoitu. Yksi näistä kritiikeistä liittyy siihen, miten näemme luonnon ja ihmisen tavoitteet suhteessa luontoon. Ekologisten kompensaatioiden on nähty edustavan luonnon paloittelua, erilleen irrottamista, kaiken elollisen teknistä manageroimista sekä kaiken latistamista abstraktiksi, hiljaiseksi, elottomaksi, ostettavaksi ja myytäväksi. Ekologiset kompensaatiot ovat myös sidoksissa abstraktiin, aina tulevaisuuteen suuntautuvaan kehityksen ihanteeseen, jossa jatkuva talouskasvu, rakentaminen ja luonnonvarojen hyödyntäminen ovat itsestäänselvyys.

 

 

 

 

 

 

Ympäristöajattelua on laajemminkin kritisoitu liiallisesta teknistymisestä; ajattelemme että voimme insinöörimäisesti suunnitella tiemme ulos ympäristötuhosta. Ympäristökeskustelu, -työ ja jopa -aktivismi nojaavat vahvasti rationaaliseen ajatteluun ja tieteellisten faktojen tarjoiluun. Talous, liiketoimintamahdollisuudet ja hyötyajattelu ovat alati läsnä keskustelussa. Jopa ympäristöpsykologiaa on kritisoitu teknokraattiseksi; esimerkiksi ekopsykologi Andy Fisher kuvailee sen pyrkimyksinä ja välineinä olevan kansalaisten manipulaatio ympäristöystävälliseen käyttäytymiseen kannustimien ja sanktioiden muodossa ja “kustannustehokkaiden interventioiden” suunnittelu.

Projektissamme rikastutetaan ekologisiin kompensaatioihin ja ympäristönsuojeluun liittyvää keskustelua radikaalin ekopsykologian näkökulmasta käytävin dialogein. Pyrimme laajentamaan ymmärrystämme ihmisen ja luonnon suhteesta ja ihmisen tavoitteista. Radikaalin ekopsykologian ytimessä on ihmisen ja luonnon perustavanlaatuinen yhteys. Se puhuu täydemmän ihmisyyden puolesta ja korostaa ekologisen kriisin juurisyihin tarttumista. Se kritisoi yhteiskuntaa, jota hallitsee talouskasvun ja teknologisen kehityksen pakko ja yksipuolisesti rationaalisen ajattelun ihannointi, sekä yksilökeskeistä kulttuuriamme ja elämäntapaamme joka pyörii toissijaisten tarpeiden täyttämisen ympärillä ja turruttaa meitä niin ettemme huomaa tuhoa ympärillämme.

Radikaali ekopsykologia haastaa modernin, teknologisia ratkaisuja painottavan ympäristöajattelun. Se pyrkii rikastuttamaan ympäristötieteitä ja -keskustelua tuomalla rationaalisen ajattelun ohelle kehollisen kokemuksellisuuden ja monella tavalla tietämisen, kokonaisvaltaisen lähestymistavan, sekä olemalla avoimesti kantaaottava toisin kuin yleensä arvovapaana itseään pitävä tiede. Ekopsykologia ei kuitenkaan näe tiedettä, teknologiaa ja kehitystä huonoina asioina, tai esitä että ihmiskunnan tulisi palata kehityksessään taaksepäin. Sen sijaan se kannustaa hyvin kriittiseen ajatteluun siitä, minkälainen teknologia ja kehitys tuottaa hyvinvointia.

Toteutamme projektin tuomalla yhteen monialaisen asiantuntijajoukon kasvokkaisiin dialogeihin. Radikaalin ekopsykologian näkökulma tuodaan mukaan ennakkomateriaalien ja alustusten muodossa. Dialogisuus menetelmänä auttaa ammentamaan kaikkien osallistujien ajatuksista ja monenlaisesta tietämyksestä. Se ei mene suoraan ratkaisujen etsimiseen vaan tähtää yhteiseen kysymysten muotoiluun, yhdessä ajatteluun ja oppimiseen. Näin dialogisuus tukee myös ekopsykologien hakemaa “toisenlaista tietämistä”. Dialogi poikkeaa tavanomaisesta keskustelusta ja väittelystä ainakin kolmella tavalla. Dialogissa pyritään tietoisesti pääsemään mielipiteiden vaihtoa syvemmälle purkamalla auki keskustelijoiden taustaoletuksia, ennakkoasenteita ja arvoja. Siinä pyritään  purkamaan auki keskustelussa esille nousevia merkityksiä mahdollisimman monesta eri näkökulmasta kiinnittymättä liikaa tai liian nopeasti yksittäisiin merkityksiin tai näkökulmiin. Lisäksi siinä pyritään jatkuvasti arvioimaan ja parantamaan keskustelun laatua yhdessä.

 

 

Sieluntaito – vastalääkettä sivilisaatiolle

Tämän tekstin onkin tällä kertaa kirjoittanut uusi ystävämme Kaarne Karjalainen.  

”Kerrohan, mitä aiot tehdä ainoalla, villillä ja kallisarvoisella elämälläsi?”

Runoilija Mary Oliverin kysymys pistää miettimään. Jos vastauksen löytäminen tuntuu hankalalta, niin se voi johtua siitä, ettemme tässä kulttuurissa oikein saisi edes miettiä tätä kysymystä. Meidät kasvattanut teollisen sivilisaation kulttuuri tekee kaikkensa, ettemme etsisi vastauksia tähän kysymykseen – tai jos etsimmekin, niin hyväksyttävät vastaukset löytyvät ainoastaan itsemme ulkopuolelta, teollisen sivilisaation kulttuurin tarjoamista valmiista vaihtoehdoista: elämäntavoista, koulutuksista, uravaihtoehdoista. Missään nimessä vastauksia ei saisi etsiä meille osoitetun laatikon ulkopuolelta, valmiiden vaihtoehtojen tuolta puolen, itsestämme, sisältämme: sielustamme.

Ekopsykologi Bill Plotkin tarkastelee esikoisteoksessaan Soulcraft: Crossing into the Mysteries of Nature and Psyche (2003) erästä prosessia, jonka avulla voisimme etsiä väyliä sielumme kohtaamiseen ja elämäntehtävämme hahmottamiseen. Plotkinin lähtökohtana on ajatus, että meillä kullakin on synnyinoikeutena ja velvollisuutena sielu, jonka kanssa meidän tulisi käydä vuoropuhelua tietääksemme, mitä meidän oikein tulisi tehdä elämässä. Alkuperäiskansojen luonnonkulttuurien jäljittelyn sijaan Plotkin pyrkii luomaan teollisesta sivilisaatiosta suoraan eteenpäin pyrkivää, luonnollista, sielukasta ja alkuperäiskulttuureihin sitoutumatonta henkistä kulttuuria. Prosessi on mittava, jopa kunnianhimoinen, mutta ehdottoman tarpeellinen kun vain hetkenkin tarkastelee teollisen kulttuurimme kyseenalaisia aikaansaannoksia.

Plotkinin ekosyvyyspsykologia on tehokasta vastalääkettä teollisen sivilisaation latistavalle, lokeroivalle konekulttuurille, joka pyrkii kaikin tavoin pitämään ihmiset psykologisesti keskenkasvuisina. Miksi näin? Koska vallitseva kulttuurimme on itsessään psykologisesti keskenkasvuinen. Voidakseen jatkaa olemassaoloaan sen on estettävä jäseniään eli meitä ihmisiä kypsymästä psykologiseen aikuisuuteen. Tähän teollinen sivilisaatio pyrkii etenkin tarjoamalla turrukkeita – alkoholia, päihteitä, sokeria, pornoa – ja ”helppoja” eli valmiiksi ohjelmoituja vaihtoehtoja elämän viettämiseksi teollisen sivilisaation määrittelemillä tavoilla. Tulee mieleen se vanha vitsi neuvostojohtajista pysähtyvässä junassa. Kullakin johtajalla oli oma reaktionsa pysähdykseen, joista Leonid Brežnevin reaktio tuntuu tässä sopivimmalta: vedetään verhot kiinni ja hytkytään paikoillaan, jotta tuntuisi kuin juna vielä liikkuisi. Näin ei tarvitse kohdata ikäviä tosiasioita eikä tehdä vaikeita ratkaisuja.

Sieluntaito sipulinkuorintana

Sieluntaidoksi (soulcraft) Plotkin nimittää kehittelemäänsä lähestymistapaa, joka pyrkii huomioimaan sekä villin luonnon että sielumme syvyydet. Sieluntaito koostuu erilaisista harjoitteista, joita tehdään ensisijaisesti yksin luonnontilaisissa ympäristöissä. Mikään tekniikkaopas ei teos kuitenkaan ole, sillä Plotkin tarkastelee unityöskentelyä, näynpyyntiä, piirityöskentelyjä ja muita menetelmiä hahmottelemansa sieluntaidon näkökulmasta. Selkeitä harjoitusohjeita kaipaava joutuu hakemaan niitä muualta, joskin Plotkinilla on muutamia oivallisia havaintoja esimerkiksi unien tulkinnallisista lähtökohdista. Kirjan esittelemät menetelmät voikin käydä läpi kursorisesti, samalla kun pohtii, mitkä menetelmistä puhuttelevat eniten. Nelisen kertaa kirjan lukeneena on ollut kiintoisaa huomata, kuinka eri asiat korostuvat eri lukukerroilla. Kun vielä viime kerralla pidin näynpyytämisen menetelmiä ensiarvoisen tärkeinä, niin tällä lukukerralla tuntui olennaisemmalta pohtia esimerkiksi jäljestyksen ja luonnon aistimisen tekniikoita. Sieluntaito onkin myös eräänlaista sipulin kuorimista, kerros kerrokselta syvemmälle näkemistä.

Plotkinin teksti on sielukasta ja kaunopuheista vuoropuhelua monien eri tasojen välillä. Tekstin päätasoina ovat Plotkinin omat luonto- ja sielukokemukset, hänen oppilaidensa ja kollegoidensa vastaavat kokemukset sekä sielukas runous, esimerkiksi Mary Oliverin, David Whyten ja Rainer Maria Rilken syvälliset säkeet. Tekstiä lukee ilokseen, mikä lienee tarkoituskin: Plotkin on nimittäin kirjoittanut kirjansa paitsi kuvatakseen erään modernin version mytologisesta alamaailman sielunmatkasta, myös edesauttaakseen tällaisen matkan tapahtumista lukijassaan. Teksti on siis melkoinen matka jo itsessään!

Niin tekstin tasolla kuin menetelmienkin kautta sieluntaito pyrkii psykologisessa mielessä varsin syvälliseen prosessiin. Kuten Plotkin ja monet muut ekopsykologit ovat huomauttaneet, psykoterapia pyrkii pääasiassa sopeuttamaan ihmisiä osaksi vallitsevaa yhteiskuntaa, mikä siis tarkoittaa teollisen sivilisaation kulttuuriin sopeuttamista. Sieluntaito taas on sekä keino löytää yksilöllinen sielu kokemusten kautta että tuon sielun yhteisöllinen todeksi elämisen prosessi. Sieluntaito siis tähtää laajamittaiseen kulttuuriseen muutokseen kypsyttämällä yksilöitä psykologiseen täysikasvuisuuteen.

Radikaalia sielukkuutta

Tällaisen ekosyvyyspsykologian radikaalius on juuri sen sielukkuudessa. Raivaamalla tietä kulttuurille, jossa on luonnollista puhua sielusta ilman, että sielukas puhe kuullaan uskonnollisena tai edes ”henkisenä” puheena, Plotkin tekee arvokasta työtä tasapainoisemman kulttuurin puolesta. Plotkin näkeekin sielun (Spirit) ja luonnon (Nature) pohjimmiltaan samana asiana, mutta onnistuu puhumaan asiasta luontevasti ilman uskonnollisia tai lennokkaan henkisiä sanankäänteitä. Tällainen juurevan luonnollinen suhtautuminen henkisyyteen on säilynyt suomen kielessä, sillä aikaisemmin itämerensuomalaisessa kulttuuripiirissä luonto-sanalla on viitattu sekä luonnonympäristöön kaikessa laajuudessaan että ihmisen, eläimen tai jonkin muun olennon tai asian henkisiin ominaisuuksiin; nykysuomessa tämä merkitys on osittain siirtynyt luonne-sanaan.

Tästä päästäänkin henkilökohtaisesti minua mietityttäneeseen seikkaan. Olen nimittäin iloisesti jumittunut itämerensuomalaisten, laajemmin suomensukuisten kansain ylisukupolviseen luontokulttuuriin. Esivanhempamme vaikuttavat tienneen, kuinka elää pohjoisessa luonnossamme jotakuinkin tasapainoisesti. Teollisen sivilisaation jyrättyä alleen vanhemmat kulttuurin muodot meillä on monasti jäljellä vain vanhemman kulttuurin rippeitä, Sammon sirpaleita. Tätä taustaa vasten olen työssäni joutunut pohtimaan, kumpi toimii paremmin: perinteitä ja menneitä sukupolvia lähtökohtaisesti kunnioittava, vanhaa kulttuuria soveltuvin osin palauttava työskentely vaiko suoraan vallitsevan kulttuurin lähtökohdista eteenpäin kurottava malli, jota ekosyvyyspsykologiakin edustaa? Koen näiden työskentelymuotojen tähtäävän samaan asiaan eli teollisen sivilisaation kulttuurista luopumiseen ja luonnollisemman, tasapainoisemman kulttuurin synnyttämiseen / palauttamiseen, tai kenties sellaiseksi kypsymiseen. Tapahtuuko se sitten paremmin ensiksi perinteitä tutkimalla ja vasta sitten eteenpäin suuntaamalla vaiko tosiaan suoraan luonnon ja sielun erämaihin suuntaamalla – siinäpä vasta kysymys, kenties hyvinkin syvempään keskusteluun kutsuva?

Ehkä työskentelyn muodolla ei ole sittenkään niin väliä. Plotkinin hahmotteleman sielu- eli luontokeskeisen ekosyvyyspsykologian tavoitteena nimittäin on, että kunhan riittävän suuri määrä nykyihmisiä on palannut luonnon sielunvirtaan ja tullut maailman tarinan tietoisiksi osallistujiksi, niin teollisista kansakunnista saattaisi kypsyä ekologisesti kestäviä, luonto- ja sielukeskeisiä yhteisöjä, joissa asuvat ihmiset ovat villin luovia, mielikuvituksekkaita, seikkailullisia, suvaitsevaisia, anteliaita, iloisia ja yhteistyökykyisiä ihmistä-suuremman-maailman asukkaita. Tähän tavoitteeseen on perinnetietoisemmankin toimijan helppo yhtyä.

Plotkin, Bill 2003: Soulcraft: Crossing into the Mysteries of Nature and Psyche. Novato: New World Library.

Kaarne Karjalainen, FM, on metsittynyt kulttuurintutkija, luonto- ja eräopas sekä luonnontuntija, joka on löytänyt ekopsykologiasta työkaluja teollisesta sivilisaatiosta toipumiseen.

Ekologisesti ja psyykkisesti vahingollista elämää

Ekopsykologia näkee ihmisen ja luonnon hyvin- ja pahoinvoinnin toisiinsa kietoutuneina. Ympäristömme tuhoutuminen ja puutteellinen yhteys luontoon vaikuttaa hyvinvointiimme. Sama asia toisin päin: kun emme voi hyvin, käyttäydymme ekologisesti tuhoisalla tavalla. 

Ekopsykologit puhuvat turruttamisesta, ”numbing”. David Kidner pitää esimerkiksi (yli)kuluttamista ja viihdettä mekanismeina, joiden avulla pyrimme  lohduttautumaan, unohtamaan ympäristön tuhoutumisen tai kompensoimaan puutteita todellisten tarpeidemme kohtaamisessa ja niihin vastaamisessa. Jatkuva kiire tulee myös mieleen tällaisena mekanismina, jolla tukahdutamme epämääräisen tunteen siitä, ettei kaikki ole hyvin.  

Ympäristökysymysten parissa työskentelevinä näemme ympärillämme tehtävän paljon työtä kestävämmän elämäntyylin edistämiseksi ruoan, energian, liikkumisen ynnä muun saralla. Tutkijat ja päättäjät pähkäilevät esimerkiksi parhaita tapoja ohjata kulutusta kestävämpään suuntaan. Ekopsykologian näkökulmasta ratkaisu kytkeytyy kokonaisvaltaisempaan elämisen ja olemisen tapaan ja lähtee pysähtymisestä olennaisten hyvinvointiimme liittyvien kysymysten äärelle. Miksi minun täytyy tehdä tämä asia tai mennä tuohon paikkaan tai ostaa tuo tavara? Entä jos jättäisin tekemättä, menemättä tai ostamatta? Mitä kehoni ja sieluni sanovat tästä asiasta? Mihin minulla on kiire?

Kauppatieteilijät ekopsykologian jäljillä

Olemme taustaltamme kauppatietelijöitä, emme psykologeja emmekä ekologeja. Miksi olemme päätyneet perustamaan juuri ekopsykologisia näkökulmia käsittelevän blogin?

Tahoillamme olemme molemmat tutkineet talous- ja yhteiskuntajärjestelmän kestävyyttä – so. kestämättömyyttä. Tämä tutkimustyö ja myös osallistumisemme moniin kestävää hyvinvointia käsitteleviin poliittisiin ja filosofisiin keskusteluihin ovat johdatelleet meidät jakomielitautisten paradoksien jäljille:

Kansantalouden tasolla talouskasvua pidetään lähes yksinomaan positiivisena ilmiönä, mutta miksi talouskasvun myötä ekologiset tuhot vain jatkuvasti syvenevät ja mielenterveysongelmat leviävät ”hyvinvoivan” kansan parissa epidemian tavoin? Aineellinen hyvinvointimme voi olla ennennäkemätöntä, mutta olemmeko mieleltämme terveitä?

Organisoituessamme esimerkiksi yrityksinä, järjestöinä, tutkimus- ja koulutuslaitoksina ja vaikkapa poliittisina puolueina tiedämme, että toimintamme tulisi olla ”kestävää”. Miksi kuitenkin jatkuvasti käy niin, että organisaation välineelliset tavoitteet – voitontavoittelu, tämän tai tuon asian lobbaus, tutkimusrahoitus, koulutusohjelmien sisällöt, äänestäjien kosiskelu – alkavat ohjata toimintaamme ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden sijasta?

Yksilötasolla kaipaamme työtä, jossa saamme toteuttaa itseämme samalla kun ansaitsemme elantoamme. Kaipaamme ihmissuhteita, joissa meitä arvostetaan ihmisinä, sellaisina kuin olemme. Kaipaamme elämää. Mistä kuitenkin johtuu, että ravitsevan elämän hetket työelämässä, ihmissuhteissa ja elämässä ylipäänsä ovat ohikiitäviä hetkiä, enemmän poikkeus kuin sääntö?

Näiden paradoksien käsittelyyn löytyy taloustieteistäkin viitekehyksiä. Esimerkiksi ekologinen taloustiede tarkastelee taloutta osana ekologista ja sosiaalista ympäristöään. Taloustieteissä on myös tunnustettu ihmispsykologia talouden yhtenä ajurina. Taloustieteessä yleisesti käytettyjen tutkimusmenetelmien taipumuksena on kuitenkin käsitellä ihmistä mekanistisesti ja redusoida ihmiset irralleen ekologisesta ja sosiaalisesta kontekstistaan. Jäljelle jää pirstaloitunut ymmärrys terveestä yhteiskunnallisesta kehityksestä.

Etsintämme johtivat meidät lopulta – ensin Sinin, ja Sinin kautta myös Timon – ekopsykologisen kirjallisuuden äärelle. Ekopsykologiasta löysimme useita lupaavia näkökulmia kohtaamiemme paradoksien käsittelyyn.

Ekopsykologiasta uusia näkökulmia mielenterveyteen

Ekopsykologit yhdistävät mielenterveyden häiriöt tapaamme elää tällä planeetalla, niin suhteessa itseemme kuin ympäristöömme. Psykoterapeutti Andy Fisher kuvailee henkistä kärsimystä seuraukseksi kroonisesta ei-elämisestämme. Tukahdutamme elintärkeitä osia itsestämme ja energioistamme, ja elämme ylikorostuneesti järjen varassa, laiminlyömällä samalla kehollista kokemista, tunteita ja yhteyttä luontoon niin itsessämme kuin itsemme ulkopuolella. Tutkija David Kidnerin sanoin itse ihmisen olemusta uudelleenmääritellään teolliseen kontekstiin sopivaksi.

Samalla kun kohtelemme itseämme kaltoin, ympäristömme kärsii. Kun luontoympäristömme ei voi hyvin, mekään emme voi hyvin. Yritämme elää ns. normaalia elämää samalla kun joudumme kantamaan mukanamme tietoisuutta siitä, että kotimme ja samalla osa meistä on tuhoutumassa.

Mielenterveyden ongelmat ovat yhä yleisempiä. Esimerkiksi masennus on Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan maailmanlaajuisesti tarkasteltuna jo suurin työkyvyttömyyden aiheuttaja. Kulttuurimme korostaa onnellisuutta ja tuottavuutta, minkä kanssa masennus on kipeässä ristiriidassa. Masennus voi tuntua käsittämättömältä, suorastaan väärältä, kontekstissa jossa kaikki on materiaalisella tasolla hyvin.

Kenties radikaalin ekopsykologian näkökulma auttaa kysymään uusia kysymyksiä masennuksen ja muiden mielenterveyden häiriöiden syistä ja pohtimaan, mitä ne meille kertovat ja minkä pitäisi muuttua perustavanlaatuisesti jotta voisimme kokea olevamme täysin elossa.

Radikaalia ekopsykologiaa

Elämme kaksoiskriisin aikoja. Ympäristömme tuhoutuu. Yhä useammat kokevat mielenterveyden ongelmia, eikä jatkuvan kiireen ja kuluttamisen rituaalein jäsennelty elämä oikein tunnu täyttävän lupauksiaan.

Meitäkin ovat vaivanneet epämääräiset ajatukset täydemmän ihmiselon tarpeesta, rikkinäisestä luontosuhteestamme ja omituisesta elämästä, jonka olemme itsellemme rakentaneet. Ekopsykologia tarttuu näihin kysymyksiin ja on avannut meille uusia näkökulmia mielenterveyteen, nykyiseen elämäntyyliimme ja ympäristönsuojeluun.

Psykoterapeutti Andy Fisher luonnehtii ekopsykologiaa psykologisesti orientoituneeksi ekologiseksi ja poliittiseksi projektiksi, joka tähtää elämää vahvistavaan ja juhlistavaan yhteiskuntaan. Ekopsykologian lähestymistapa irrottautuu yksilökeskeisyydestä ja sitoo hyvinvoinnin kysymykset laajempaan sosiaaliseen, kulttuuriseen ja ekologiseen kontekstiin.

Mikä tämä pelottava radikaali-etuliite tässä sitten on? Andy Fisherin mukaan ekopsykologia on vesittymässä käsitteenä ja hän peräänkuuluttaa syvällisempää lähestymistapaa. Radikaali-sana viittaa juuriin, ”siihen millä on juuret”, ja näin radikaali ekopsykologia tarttuu ihmisen psyyken kehityksen luonnollisiin juuriin ja näiden muistamiseen. Radikaali viittaa myös kriittiseen suhtautumiseen järjestelmiin jotka pyrkivät hallitsemaan luontoa, myös ihmisluontoa.

Luonnon hyvistä vaikutuksista ihmiseen puhutaan jo, ja luontokokemusten rooli mielenterveyden tukemisessa tunnistetaan. Haluamme kuitenkin mennä askeleen pidemmälle. Radikaalin ekopsykologian mukaisesti lähdemme ajatuksesta, että olemme luonnosta tulleita ja asetamme keskiöön ajatuksen, että ihminen ja luonto eivät ole erillisiä.

Tämä herättääkin jo monta kysymystä. Menemmekö kohtaamaan luonnon, tuonne jonnekin tuolla ulkona, vai kohtaisimmeko sen myös itsessämme? Onko luonnon hyvän tekevän vaikutuksen tarkoitus korjata ihmisen pää, jotta hän jaksaisi taas luonnottomassa maailmassa? Miten ympäristömme tuhoutuminen vaikuttaa meihin? Miksi ympäristön suojelu on asia, jonka eteen koemme että meidän pitää kauheasti pinnistellä; että se tapahtuu jotenkin oman hyvinvointimme kustannuksella?

Tämä blogi on yksi osa radikaalin ekopsykologian harrastustamme*. Käsittelemme blogissa edellä esitettyjä ja muita kysymyksiä, ammentaen ekopsykologisesta kirjallisuudesta ja ajan ilmiöistä.

*Käytämme sanaa harrastus, koska emme ole psykologeja tai psykoterapeutteja. Harrastus-sana hartaan tekemisen mielleyhtymineen tuntuu muutenkin sopivalta.